Luen kirjan "To Play the Fool", joka Laurie R. King on kirjoittanut. Hyviä dekkareita, suosittelen. Mutta siis, tässä kirjassa hän käyttää fraasin "in the twentieth century, God does not laugh." Itse en usko jumalaan, niin kuin useammat kirkot häntä kuvailee. Mutta jos uskoisin, uskoisin kyllä nauravaan Jumalaan.

Joku joka tän maailman olis luonnut, hänellä olisi pakko olla huumorintaju. Ei muuta voi sanoa. Hän olisi myös julma ja vaativa. Ja tietenkin rakastava.

Mutta en usko Jumalaan. Uskon, että jos antaa jollekin nimen, häntä rajoitetaan. Jos nimetään jonkun "Jumalaksi" hän ei enää ole kaikenosaava, kaikenvaltainen. Sillä sekunnilla, kun hän saa nimen "Jumala" hänestä tulee rajoitettu. Sillä minuutilla, kun alkaa tulla fraaseja kuten "Jumala on julma", hän ei enää ole se ultimaattinen voima, johonkin minä uskon.

Uskon Nimettömään, niin yleensä sanon. Mutta tälläkin sanalla olen tavallaan nimettänyt "Nimettömän" ja siitä tulee rajattu konsepti. Oikeesti, minulla ei riitä sanoja sanomaan mihin uskon. Mutta, koska olen ihminen, yritän. Koska olen ihminen, epäonnistun. Ihmisen sanat eivät riitä kuvailemaan "Nimettömän".

Tehdääkseen asiat helpommaksi, ihmiset ovat rajoittaneet tän "Nimettömän", ja nimenyt hänet "Jumalaksi", "Allahksi", "Buddhaksi", "Toriksi" ja "Artemiksi". Tai tuhannet muut nimet, millä kutsutaan "jumalat" ja "jumalattaret".

Kaikin näihin minä uskon, mutta ovat vaan aspekteja siitä "Nimettömästä Kaikkeudesta" mikä on kaiken takana. "Magian Jumalatar Hekate" voi olla kohteena, jos haluaa yrittää kanalisoida magian, "Saatana" saattaa olla kohteena jos haluaa syyttää jonkun ihmisten julmuudesta. Itse olen vuosien varten rukoillut eri jumalille tai jumalattareille, mutta en ole ikinä saannut tunteen että Hän olisi se koko kuva. Jotain isompi on joka jumalan ja jumalattaren takana.

"Nimetön Totuus".