Ilman hulluutta, elämä ei olisi elämän arvoista. Ei ainakaan minulle. Maailma on julma paikka, ja pieni annos hulluutta on tarpeellista. Jos aina otettaisimme kaiken vakavasti, ei olisi naurun paikka missään, ja ilman naurua elämä olisi kuollut.

Haastetta ja hulluutta, elämän pääainekset. Ihmisellä pitää olla jotain mitä tavoittelee, ja hullus antaa suojan maailman julmuutta vastaan.

Haluan opiskella psykologiaa, vaikka olenkin hullu. Toisaltaan äitini, joka on ollut mt-alalla monta vuotta, on sanonut että hänen mielestä kaikki psykologit ovat vähän hulluja. Ymmärtääkseen hulluutta, pitää uskaltaa päästä sitä sisään - ainakin jonkun verran.

Jotkut hoitotahdon ihmisiä ovat sanoneet mulle että en saa käyttää sanaa "hullu". Mä sanon että he ovat tosikkoita, jotka ei uskalla katsoa maailmaa silmiin. Jotka pelkäävät hulluutta niin paljon, että eivät halua huomioida sitä lainkaan. Pitää olla rohkea ihminen ollakseen hullu.

Olen Hullu ja ylpeä siitä! En asu laatikon sisällä, en halua että maailmani rajoittaa faktat jotka tiede on mielle tuonnut esille. Joskus pitää uskaltaa uskoa magiaan.

Hullus voi olla se että uskaltaa olla oma itsensä, eikä ajattele koko ajan sitä mitä muut ajattelee. Hullu tanssii paljon jaloin kaatosateessa. Hullu nauraa itsekseen, omille vitseille jotka muut eivät kuulle eivätkä ymmärrä. Hullu elää hetkessä, nauraen.

Tosikkot pelkää hulluutta, koska hullus haastaa heidän laatikkoelämää, heidän hyvin järjestetty elämää, missä mikään ei ole outoa, eikä milkään ole selittämtöntä.

Hoitotahdon ihminen sanoi kerran minulle, että meistä ketään ei ole erikoinen, kaikki ollaan normaaleja. Se vasta loukkaus on! Ja se että hoitohenkilö käytti sanaa "normaalia"! Uskomatonta! Mikään ei ole normaalia, ja me ollaan kaikki erikoisia ihmisiä, omanlaatuisia.

Pelokkaat ihmiset haluaa että kaikki olisi samanlaista, järjestetty ja ennaltaan arvattavaa. Hullu katsoo elämää silmään ja nauraa, ottaa askel tuntemattomaan tietämättä seuraavasta hetkestä mitään.

Eläköön Hulluus! - elämä ei olisi elämää, ilman sitä.