Vau. Täällä taas. Noh, ei se ole uutuus, että olen addiktoitunut kirjoittamiseen. Varsinkin silloin kun on huono olo ja/tai asiat mietityttää... Nyt on siis molempia.

Olin 18v kun eka kerta kävin psykologin luona. Taaksepäin katsoen, minun olisi pitänyt käydä paljon, paljon aikaisemmin. Jos olisin hakenut apua ajoissa, asioista ehkä ei olisi mennyt niin kun meni, eli päin persettä.

Mutta ei kannata ajatella, mitä olisi voinut olla. Tosiasia oli, että kävin vuoden psykologilla, kerran viikossa. Valehdelin hänelle vuoden. Eka kerta sielä, kerroin totuuden, itkin ja paljastin asioita. Se kerta sai mulle ajan hänelle vuodeksi. Sen jälkeen muutin, toiseen kaupunkiin. Ekaks psykologini sanoi että hän suosittelisi mulle jonkun psykolgin siitä toisessa kaupungissa. Muistaakseni en kommentoinut sitä sen enemmän, ehkä sanoin "ok" tai "aha". Mutta kuitenkin, asiat päättyivät niin, että ei hän ketään minulle suositellut.

En muista milloin aloitin satuttaa itseni fyysisesti. Ei ollut paljon eka, mutta silti. Sain kuitenkin itseni jotenkuten kasattu, ja lopetin. Elin pitkään maailmassa, missä Valhe oli Kuningatar. Valehdelin olostani, varsinkin itselleni. Ei ollut ystäviä, ei ketään kenelle puhua.

Sitten tapasin yhden ihmisen. Hän oli ehkä mun eka, oikea ystävä. Tai ainakin hänestä tuli mun ystävä, ajan mukaan. Hän sai minut puhumaan tunteistaani, asia mistä en ollut puhunut kellekään ennen.

2005 talvi, oloni pahensi. 2006 alkuvuodesta, romahdin. Aloin taas satuttaa itseni. Ja ei mitään pientä tämä kerta. Koko ajan enemmän. Mutta yritin silti, tapani mukaan, jatkaa eteenpäin. En voinut antaa mennä, en pystynyt rauhoittumaan ja rentoutumaan.

Tää mun ystävä oli mun pelastus. Hän ei enää jaksanut seurata miten huono mun vointi oli, mutta sen sijan että olisi jättänyt mua omille teille, hän otti mut luokseen yli yön, ja seuraavalla aamulla soitti päivistykseen. Sitten hän vei mut sinne.

sain sieltä mun ekat vaaleanpunaiset pillerit.

Eka kävin vain yleislääkärillä, mutta ajan mukaan sain ajan psykiatrille ja psykologille. Tanssi oli alkanut.

Diagnoosit vaihtelivat. Saikkua sain, mutta en haluanut jäädä saikulle. En voinut! Pakko suorittaa, pakko olla vahva! Lääkärit yritti puhua mulle, sanoivat että rentoudu, anna itsellesi armoa. Pikku hiljaa sanat menivät läpi, ja aloin tehdä just sen. Mutta samalla rangastin itseni yhä pahemmalla itsetuhoisuudella.

Kesällä 2006 oli eka visiittini psyk.sairaalaan. Se ei ollut viimeine. Nyt alkoi toinen tanssi. Sisään osastolle ja sitt ulos. Päivystykseen kun huono oli olo, ja sitt taas osastolle. Mistä heittivät ulos korkeintain parin päivän päästä, koska "se ei ole sun paikka. Me emme osaa auttaa sua." Jei, olen niin toivoton tapaus ettei edes sairaala mua huoli...

Mutta silti... Joskus talvella 2006 pääsin lopulta osastolle ja sain jäädä sinne. kolme kuukautta taisin olla sielä, ja se vähän auttoi tasantumaan oloni. Keväänä 2007 minut uloskirjoitettiin, ja mä muutin toiseen kaupunkiin.

syksyllä 2007 tutustuin tän toisen kaupungin psyk.sairaalaan... psyk avohoito oli tietenkin jatkunut, olin saanut lähetteen sielt edellisestä paikasta. ja alku meni hyvin. Mutta sitt lopetin masennuslääkkeeni, kun kaikki oli niin hyvin... ja syksyllä satutin itseni taas. toisen päivystysreissun jälkeen hoitava tahto pisti mut hoitoon. tää kerta toisenlaiseen psyk.osastoon. ei akuuttiosastolle, vaan pitkähoitoosastolle. sielä kävin perioodipotilaana puolen vuoden.

Olen sen jälkeen parantanut tapojani, enkä ollut paljon itsetuhoinen. ei ainakaan verrattuna entiseen.

Avohoito on jatkunut läpi vuosien, mutta sairaalajaksot ovat vähentyneet. Olin päiväsairaalassa joskus 2008 keväällä ehkä. eikun, tais olla 2009. Joulukuussa 2009 menin töihin. 1.1.2010 lopetin kuntoutustukeni, ja olin kokopäivätöissä.

Hyvin meni. tai noh, meni okay. menetteli. oli hyviä ja huonoja päiviä.

Sitten syksyllä vähän sekoilua, ja muutin pois kaupungista. Talvena muutin takasin, kun en kestänyt sitä toista paikkaa sittenkään. Olo oli paha. Palasin töihin, osa-aikaisena tää kerta, mutta vaikka olin osa-aikainen, niin sijaisin niin paljon, että olin loppujen lopuksi aika paljon töissä. Pisin vuoro tais olla jotain 21 tuntia...

Romahdin uupumuksesta tammikuussa 2011. ja sitten olin siis taas saikulla. kävin päiväosastolla taas. välillä harkitettiin ihan vuodeosastoa. olin mä pari kertaa vuodeosastolla, mutta ei pitkään. yli viikonlopun joskus, lepäämässä.

alkoi tuntua niin hyvältä taas, ja innoissani aloitin heinäkuussa työt. ja nyt, vajaa kuukausi myöhemmin, olen taas uupunut.

Mittasin äsken lämmön. Se oli laskenut. Mitä mä teen jos huomenna ei ookaan enää lämpöä? Pitääkö tosisaan mennä töihin... Tai sitt mennä lääkärille, ja pyytää se psyk.diagnoosi-saikun...

Eikö tämä ikinä lopu? Eikö musta tuu ikinä terve? Mitä nyt sitten terve onkaan...

Haluan pystymään tekemään töitä, ja halaun pystyä siihen että teen asioita. opiskelen. käyn treeneissä. käyn töissä. haluan olla joku, haluan olla kykenevä.

En halua olla saamaton paskiainen, joka romahtaa joka toinen kuukausi.