Ei ainakaan jos ystävyys tarkoittaa sitä että välittää, pitää yhteyttä ja kiinnostaa toisen kuulumiset. En muista milloin kukaan (ei lasketa äitiä eikä mummoa) on kysynyt miten mulla menee, miten voin tai edes ottanut yhteyttä. Mä oon lähes aina se joka ottaa yhteyttä ja kysyn "hei miten menee, miten voit?" tai vastaavaa. Multa ei sellaista kysytä. Jos en ottais yhteyttä n. kerran kuukaudessa niin en varmasti ikinä näkis ystäviä. Aika harvoin näen nykyäänkin, kun perusvastaus kun kysyn että nähdäänkö on että "oon kiireinen". Voisivat vanhojen aikojen vuoksi ees kunnioittaa mua sen verran, että jos ei kiinnosta tavata, niin sanois sen suoraan. Jos oon tehnyt jotain, kertois sen mulle.

Ja mulla on pahoja nivelkipuja. Ovat tietoisia siitä, oon kertonut. Silti, eivät kertaakaan ole pistänyt viestiä ja kysyny että miten menee, ovatko kivut vielä pahat? En tarte kenenkään sääliä, mutta olisi kivaa jos joku olisi kiinnostunut.

Kysyin mun kaksi parhaita ystäviä että alettaisko käydä uimassa säännöllisesti kun mun niveleet ovat parantuneet. Yllättivät mua ja vastasivat kyllä, ja kysyivät milloin. Sanoin mitkä päivät mulle yleensä käy, mutta lisäsin että vielä särkee nivelet, että pitää odottaa kunnes ne ovat parantuneet. En ole kuulunut heistä mitään sen jälkeen. Kai odottavat vaan että ilmoitan että nyt ei särje enää. Olis vaan niin kivaa, jos näyttäisivat vähän kiinnostuneistuutta kysymällä, että miten särkee ja särkeekö pahasti. Mutta ei sitten. En kenenkään sääliä tarte, ystävien aito kiinnostus olis vaan ollut kiva. Mutta sitä kai en sitt saa.

Yksi yö istuin yksin olkkarissa ja itkin, koska kivut olivat niin valtavat, ja mitään särkylääkkeitä ei auttanut. Olisin niin haluannut puhua jonkun kaa. Mä oon sanonut kaikille ihmisille, kenestä oikeesti välitän, että mulle voi soittaa ihan milloin tahansa, jos on hätä. Ja tarkoitankin sen. Kukaan ei oo sanonut sen mulle. Yksi T sanoi ennen, mutta ei moneen vuoteen. En mä olis soittanut, mutta olisi parantanut mieltäni jos se mahdollisuus olisi ollut siinä....

Viime viikolla kävin Turussa, tapasin yksi hyvä ystävä Turusta ja yhden kaverin ja pikkuveljeni. Piti tavata toisenkin ystävän, mutta se ei valitettavasti onnistunut. Tulin kotiin viime viikon torstaina. Eli viikko sitten. Sen jälkeen en ole kaveria/ystävää nähnytkään, tuskin ees puhunut. Eilen yhdelle kaverille pistin viesti että nähdäänkö perjantaina, mutta se ei sovinnut hänelle. Se nyt ei loukkaantunut, kun me ei olla kovin läheisiä. Hän vaan pari viikkoa sitten kysyi multa että tavattaisimmeko, ja silloin mulle ei sovinnut, niin nyt mulle olis sopinut, niin mä kysyin. Muuten en oo puhunut kenenkään kaa paitsi kullan <3, äidin ja mummon. siis henkilökohtaisesta elämästä, en laske kassahenkilöitä ja lääkäriä. En ole tekstaillutkaan.

6.12 olisi suunnitelmissa tavata T:n. Mennä heille viettämään itsenäisyyspäivää. En oo kuullut siitä mitään, että onko suunnitelma vielä voimassa.

Jaa, ja mun synttäritkin ovat tulossa. Ainut joka niistä kysyy on mummoni, ja sitt kulta ja T. Mummo soitti ja sanoi että laittaa vähän rahaa mun tilille, se on mun synttärilahja. Sopii hyvin mulle, oon aina köyhä. Kulta kyselee päivästä, ja mitä haluan tehdä. Ja mitä haluan synttärilahjaksi. Vastaus: kasvisvoileipäkakku. Sellainen kuulema saankin, jei. T kyseli siitä päivästä pari viikkoa sitten, että meinaanko juhlia, sanoin että en, niin hän kysyi että saako tulla käymään. Siihen vastasin että tietenkin saa, ja hän sitt sanoi että tulee käymään. Mutta se oli pari viikkoa sitten, en ole kuullut paljon mitään hänestä sen jälkeen.

En ole haluannut mainostaa synttärini. Eihän se mikään iso juttu oo, enemmän ahdistava, kun täytän 31v. Vanha kääkkä, ei ansaitse juhlia.

Silti, on se merkki siitä, kuinka "hyvät" mun ystävät ovat, kun eivät minkäänlaista kiinnostusta näyttävät.

Mä niin haluaisin, että mä en aina olis se joka ottaisin yhteyttä.

Ja sitt kun on ystäviä muualla, kuten esim Turussa. Valittavat kun niin harvoin tulen käymään. Noh, miksi he eivät tuu Helsinkiin??? Oon kutsunut vaikka kuinka monta kertaa, eivätkä ole tulleet!! Sitt mua syytetään siitä että ei nähdä. Miksi mun pitää aina olla se joka ottaa yhteyttä ja meen käymään?? Miksi ei mun luokse kelpaa tulla?

Suosikkihypotesi syyksi on että se olisi sivuvaikutus mun epilepsialääkkeestä, topiramatista. Torstaina sitä vähennettiin 75 mg:sta 50 mg:aan, en ole vielä minkäänlaista vaikutusta huomannut. Tai välillä ajattelen että jalat olisivat vähän paremmin, mutta sitt ne alkaa särkemään taas... Huomenna, eli maanantaina, annosta vähennetään 25 mg:aan ja perjantaina otan viimeisen pillerin. Sitt viikko, ja lääke pitäisi olla kokonaan poissa mun elimistöstä, neurologi sanoi.

Huomenna on kuitenkin yleislääkärin aika. Katsotaan mitä hän sanoo verikokeista.

Harmittaa olla saikulla. Ja on paha omatunto siitä... Kun tiedän miten vaikeeta on saada sijaisia. Ja mä oon ollut aika paljon saikulla aikaisemmin. Tuntuu siltä että aina mussa on jotain vialla 

Ostin eilen muuten vihdoinkin heijastin. Ja sain toisen ystävältä. Molemmissa on vaan se ongelma, että hakaneulaa pitäisi löytää. Mulla pitäisi kyllä olla niitä, jos vaan muistaisin minne on niitä laittanut... Alkaa olla sen verran pimeetä ulkona, että heijastin pitää kyllä olla!

Oon tehnyt ekat yritykset tehdä omat korut. Ihan kivat ne ovat, omastakin mielestä, jos saa sanoa? Ainut on että en tiedä miten kestäviä ne ovat... Ne ovat lukottomia rannekeita joustinlangalla tehty, ja kiinnitin niitä ohjeiden mukaan... Toivottavasti tosiaan pysyykin... Eilen tilasin taas lisää helmiä... Ei olisi pitänyt, kun ei oo taas paljon rahaa, mutta.. Kun mä suunnittelen itselleni sen kaulakorun... Ja kullallekin kaulakorun. Hänelle vaan tosi yksinkertainen, hän ei halua minkään missä on paljon helmiä. Katsotaan mitä saan aikaiseksi hänelle...

Jotenkin tuntui oudolta kun heräsin, ei ollut sellainen levännyt olo, vaan sellainen että kaikkialla särki... Ei oo kivaa ei...

Tänään on tän asunnon viimeinen näyttö. Sitt sopimus loppuu, ja mä ajon päättää että lopetan yrittää myydä tän asunnon. Mutta vielä tänään siis näyttö. Pitää vähän viel siis siivota. Kulta siivosi ennen kun lähti eilen vähän, mutta vielä jäi jonkun verran. Huoh. Sitt pitää mennä jonnekin tunniksi... Lähiostarilla ei oo mikään kunnon kahvilaa, vaan kapakoita... Prismalla on kahvila, mutta sinne on sitt pidempi kävelymatka, ja kun kaikkialla särkee, niin ei oo kiva kävellä.. mutta ehkä jaksan... jos ottaisin lukemista mukaan ja menisin sinne teelle.

Tai jos sieltä sais Chai Latte? Se on vaan niin hyvää!!

Mutta nyt tää aamukahvi muki 1 alkaa loppua, eli toista mukia hakemaan...

Kun Turussa oon, pitää pari muutakin kavereita tavata, ja ehkä sitä pientä veljeäkin.

Sain ilmoituksen spostiini että kirja mitä olin tilannut kirjastoon oli saapunut. Mietin haenko sen ennen tai jälkeen matkaa. Ehkä olisi ihan kivaa saada se jo nyt, ja voisin samalla palauttaa toisen kirjan. Mutta katsotaan miten ehdin.

Se kirja on kriminologian kirja, käsittää rikoksia ja rikollisia ja pahuutta. Kuullosti kiinnostavalta. Toinen kirja mitä sieltä kirjastosta tilasin oli sosiologian kirja.

Nivelet sattuu, kuten ovat nyt muutaman päivän tehneet. Ärsyttävää. Torstaina neurologi soittaa, niin voin puhua hänen kanssa, jos tämä nivelkipu sattuis johtumaan siitä mun epilepsialääkkeestä. Toivottavasti olisi niin, ettei olisi mitään vakavampaa.

Jotenkin on vaan niin blaah-olo, ja tekstiä ei tuu...

Olen saikulla. Neljä päivää. Syy, kipu. Särkee kaikkialla. Särkylääkkeet eivät auta. Tänään mennään kullan kaa Mäkelärinteen uimahalliin, sielä on kuulema sellainen iso uimallas missä on lämmintä vettä ja sitten höyrysauna. Jos ne auttais ees vähän. Maanantaina sitt labroihin - perjantaina kun lääkärillä kävin niin labrat oli jo kiinni.

Hyvän ystävän lapsi kiusataan. Minä haluaisin kirjoittaa siitä, ja mun tunteista siitä, mutta huomaan että ajatukset karttaa aihetta, en halua miettiä tunteitani kiusaamisaiheesta. Niin on monista muustakin aiheesta, joka liittyy tunteisiin. Psykologini - ja vissiin lääkärikin - epäilee että mulla on jonkunlainen dissosiaatiohäiriö. Se on osa miksi olen huolissaan tästä tytöstä. Kun syy mun dissosiaatioon voi esimerkiksi olla koulukiusaaminen. Vaikka en mä muista olleeni koulukiusattu. Mutta toisaltaan se dissosiaatio olis just se, että on ongelma muistaa tiettyjä juttuja...

Mua huolestuttaa se dissossiaatio. Tai ei oikeastaan. Enemmän on niin että mä tiedän että mua pitäis huolestuttaa se, niin sanon että mua huolestuttaa, mutta oikeesti en tunne paljon mitään.

Mulla on niin hankalaa voimakkaiden tunteiden kanssa. Pelkään niitä.

Tyttikseni menee tänään töihin klo 16-maissa. Sen takia pitää jo aika kohta - sanoin sille että viimestään puolta päivin - mennä ostamaan niitä kananmunia, niin että ehdin sitten laittaa ruokaa ennen kun hän menee töihin. Yleensä hän on se joka laittaa ruokaa, hän on paljon parempi kokki kun minä. Mutta tänään mä sitten ajattelin tehdä sitä ruokaa. Teen mielestäni tosi hyviä lihapullia :) ja sitt keitän niitä perunoita. Ei mitään sen kummempaa ruokaa, mutta kuitenkin.

Kun teen lihapullia, niin se on lähinnä sipulipullia :D Tykkään sipulista, ja laitan aina sitä paljon mun lihapullataikinaan. Plus että sen lisäksi vielä aina maustan sen taikinan pussillisella ranskalaista sipulikeittoa. Se antaa niin hyvän maun.

Kulta lupasi imuroida tänään. Mä inhoan imurointia! Muuten mä kyllä täällä voin siivota, varsinkin nyt kun mulla on vapaapäiviä ja tyttis on töissä. Mutta imurointi on jostain syystä mulle niin vastenmielistä. En tiedä miksi.

Huomenna kickboxing. Haluaisin mennä yksin, mutta yksi tuttu on tunkeutumassa mukaan. En haluaisi. Hän on niin rasittava! Ja jos tulee mukaan, niin joudun ihan varmasti olla hänen parina, ja sitten en opi mitään. Ja tiedän myös että ei hän pysty keskittymään treenaamiseen, vaan haluaa koko ajan puhua mun kaa. Olen yrittänyt sanoa että haluan treenata yksin, mutta hän ei vaan tajua. Ja en mä voi kieltää häntä.

Torstaina on sitt töitä, niin en pääse treeneihin. Kun on vielä kesä-aikataulut. Ne ovat voimassa 15.8 saakka. Sen jälkeen tulee voimaan talvi-aikataulut, ja silloin on paljon enemmän tarjontaa, voi treenata enemmän.

Rahatilanne on perseestä, suoraan sanottua. Mutta aloitin tänään uuden tiedoston, excelissä, missä kirjoitan ylös kaikki mun tulot ja menot. Niin että oppisin näkemään että minne ne rahat oikeesti menee, ja missä voisi vähentää niitä menoja. Palkkapäivä on 14.8, mutta se on sunnuntai niin palkka pitäis tulla jo perjantaina 12.8.

Siivota pitäis lisääkin. Olkkari on täynnä roskaa. Ei siinä kauan menis, kun alkais poimia niitä roskikseen. Kaikenlaisia papereita vaan on jäännyt pöydälle ja sohvalle.

Kohta pitäisi sinne kauppaan lähteä, mutta en ole juonnut mun kahvin vielä. Kello menee niin nopeasti. En ole hyvä siinä että nousen ja heti meen jonnekin. Haluan aina ottaa rennosti aamusin. Siksi aina kun oon töissä herään aika aikaisin. Niin että ehdin rauhassa herätä.

Mitä sitä tänään tekis? Paitsi se siivoaminen? Olen katsomassa Doctor Who:ta, ekaa kautta. Mutta on myös moni hyvä kirja kesken, mitä voisi lukea. Mutta jos Doctor Who:ta katson, niin sitt voin neuloa tai askarrella samalla.

Katsotaan nyt.

Haastetta ja hulluutta, elämän pääainekset. Ihmisellä pitää olla jotain mitä tavoittelee, ja hullus antaa suojan maailman julmuutta vastaan.

Haluan opiskella psykologiaa, vaikka olenkin hullu. Toisaltaan äitini, joka on ollut mt-alalla monta vuotta, on sanonut että hänen mielestä kaikki psykologit ovat vähän hulluja. Ymmärtääkseen hulluutta, pitää uskaltaa päästä sitä sisään - ainakin jonkun verran.

Jotkut hoitotahdon ihmisiä ovat sanoneet mulle että en saa käyttää sanaa "hullu". Mä sanon että he ovat tosikkoita, jotka ei uskalla katsoa maailmaa silmiin. Jotka pelkäävät hulluutta niin paljon, että eivät halua huomioida sitä lainkaan. Pitää olla rohkea ihminen ollakseen hullu.

Olen Hullu ja ylpeä siitä! En asu laatikon sisällä, en halua että maailmani rajoittaa faktat jotka tiede on mielle tuonnut esille. Joskus pitää uskaltaa uskoa magiaan.

Hullus voi olla se että uskaltaa olla oma itsensä, eikä ajattele koko ajan sitä mitä muut ajattelee. Hullu tanssii paljon jaloin kaatosateessa. Hullu nauraa itsekseen, omille vitseille jotka muut eivät kuulle eivätkä ymmärrä. Hullu elää hetkessä, nauraen.

Tosikkot pelkää hulluutta, koska hullus haastaa heidän laatikkoelämää, heidän hyvin järjestetty elämää, missä mikään ei ole outoa, eikä milkään ole selittämtöntä.

Hoitotahdon ihminen sanoi kerran minulle, että meistä ketään ei ole erikoinen, kaikki ollaan normaaleja. Se vasta loukkaus on! Ja se että hoitohenkilö käytti sanaa "normaalia"! Uskomatonta! Mikään ei ole normaalia, ja me ollaan kaikki erikoisia ihmisiä, omanlaatuisia.

Pelokkaat ihmiset haluaa että kaikki olisi samanlaista, järjestetty ja ennaltaan arvattavaa. Hullu katsoo elämää silmään ja nauraa, ottaa askel tuntemattomaan tietämättä seuraavasta hetkestä mitään.

Eläköön Hulluus! - elämä ei olisi elämää, ilman sitä.

Olen aina janonut tietoa. Haluan oppia, ikuisesti. Oppiminen on elämän tarkoitus, jos minulta kysytään. Pahin painajainen olisi se jos tietäisi jo kaiken.

Odotan innoillaan se psykan valmennuskurssin alkua. Vähän jännittää, että miten jaksan, mutta silti olen myös innoissani. Koska se olisi se ala mille haluaisin. Psykologia on niin mielenkiintoisaa. Yritin kerran päästä yliopistoon lukemaan psykkaa, mutta epäonnistuin. Nyt ajattelin yrittää keväällä 2012 uudestaan, ja valmistaakseni itseni siihen pääsykokeeseen, käyn siis tän lukuvuoden kestävän valmennuskurssin. Tää sisältää myös psykan perusopinnot, niin että sitt kun pääsee sisään, on jo jotain kursseja valmiina.

Mutta miten jaksan olla töissä samalla? Noh, ainakin on enää vaan se yksi paikka, mun vakkaripaikka, missä teen 24 tuntia viikossa. En tee enää sijaisuuksia muihin paikkoihin. Olisin tehnyt nyt kolme öitä siinä sijaispaikalla, alkaen tänään, mutta kävin lääkärillä ja sain viikon saikkua. Sen jälkeen on vielä ainakin kolme päivää vapaata, ennen kun on seuraava vuoro vakkari-paikassa. En tiedä varmasti milloin mulla on seuraava vuoro, että onko se 4.8 tai 5.8. Tämä epävarmuus johtuu siitä että ollaan vaihtamassa listaa, ja työnantaja ei vielä ole päättynyt milloin se vaihtuu. Jos se vaihtuu heti elokuun alussa, mulla on työvuoro 4.8. Jos vaihtuu vasta myöhemmin, mun seuraava työvuoro on 5.8. Työantaja sanoi että ilmoittaa sitten kun hän tietää tarkemmin. Mutta ainakin, ihana vapaa, aika kerätä voimia ja rauhoittaa hermoja.

Huomenna olisi kickboxing-treenit. Mutta voinko mennä, jos oon saikulla... Siinä saikkulapussa on joku fyysinen sairaus, en muista mikä lääkäri sinne kirjoitti, mutta tosiasia on että psyykkinen uupumus on se oikea syy saikkuun. ja kickboxing voisi tehdä sille hyvää, sais purkata vähän paineita... mutta kehtaako mennä sinne tällaisessa tilanteessa..?

juon tässä toista mukia kahvia. En nukkunut kun noin nelisen tuntia. mutta nyt oon liian pirtee menemään nukkumaan lisää. ehkä sitt iltapäivällä otan pienet nokoset...

En tiedä, voiko psykologi toimia psykologina, jos itsellä on historia psyykkisesta sairaudesta, tai ehkä ei vaan historia, vaan edelleen jatkuva.. bipo-diagnoosi kun on elinikäinen...

Mun unelma on että valmistuisin psykologiksi, uskontotiede tai teologia sivuaineena, sukupuolitutkimusta toisena sivuaineena. Sitt haluaisin tehdä töissä vankilassa, tai mielenterveyssairaalassa, tai mielenterveysvankilassa. Haluan auttaa ihmisiä joiden elämä on raunioissa, jotka eläävät itsetuhoista elämää jollakin tavalla, jotka ovat kiinni pahossa kierteissä... 

Samalla haluan lapsia. Mutta missä vaiheessa ehdin niitä hankkia? Jos nyt menee vuosi tähän valmentavaan koulutukseen, ja sitt haen, ja jos pääsen, niin noin viiden vuoden opinnot ainakin... En haluais odottaa niin kauan ennen kun hankin lapsia... Mutta kai sitä voi pitää tauon opiskeluista jossain vaiheessa...

Noin 50 min niin pitää lähteä sinne bussipysäkille. Itse aikaan on vielä tunti 20 minuuttia.

Tuntuu petturimaisesta, tää että pyydän saikkua. Mutta kun pelkään, että jos yritän vielä edes vähän just nyt, niin se johtaa siihen että sitt oon kohta taas saikulla pidemmän ajan.

Olin 18v kun eka kerta kävin psykologin luona. Taaksepäin katsoen, minun olisi pitänyt käydä paljon, paljon aikaisemmin. Jos olisin hakenut apua ajoissa, asioista ehkä ei olisi mennyt niin kun meni, eli päin persettä.

Mutta ei kannata ajatella, mitä olisi voinut olla. Tosiasia oli, että kävin vuoden psykologilla, kerran viikossa. Valehdelin hänelle vuoden. Eka kerta sielä, kerroin totuuden, itkin ja paljastin asioita. Se kerta sai mulle ajan hänelle vuodeksi. Sen jälkeen muutin, toiseen kaupunkiin. Ekaks psykologini sanoi että hän suosittelisi mulle jonkun psykolgin siitä toisessa kaupungissa. Muistaakseni en kommentoinut sitä sen enemmän, ehkä sanoin "ok" tai "aha". Mutta kuitenkin, asiat päättyivät niin, että ei hän ketään minulle suositellut.

En muista milloin aloitin satuttaa itseni fyysisesti. Ei ollut paljon eka, mutta silti. Sain kuitenkin itseni jotenkuten kasattu, ja lopetin. Elin pitkään maailmassa, missä Valhe oli Kuningatar. Valehdelin olostani, varsinkin itselleni. Ei ollut ystäviä, ei ketään kenelle puhua.

Sitten tapasin yhden ihmisen. Hän oli ehkä mun eka, oikea ystävä. Tai ainakin hänestä tuli mun ystävä, ajan mukaan. Hän sai minut puhumaan tunteistaani, asia mistä en ollut puhunut kellekään ennen.

2005 talvi, oloni pahensi. 2006 alkuvuodesta, romahdin. Aloin taas satuttaa itseni. Ja ei mitään pientä tämä kerta. Koko ajan enemmän. Mutta yritin silti, tapani mukaan, jatkaa eteenpäin. En voinut antaa mennä, en pystynyt rauhoittumaan ja rentoutumaan.

Tää mun ystävä oli mun pelastus. Hän ei enää jaksanut seurata miten huono mun vointi oli, mutta sen sijan että olisi jättänyt mua omille teille, hän otti mut luokseen yli yön, ja seuraavalla aamulla soitti päivistykseen. Sitten hän vei mut sinne.

sain sieltä mun ekat vaaleanpunaiset pillerit.

Eka kävin vain yleislääkärillä, mutta ajan mukaan sain ajan psykiatrille ja psykologille. Tanssi oli alkanut.

Diagnoosit vaihtelivat. Saikkua sain, mutta en haluanut jäädä saikulle. En voinut! Pakko suorittaa, pakko olla vahva! Lääkärit yritti puhua mulle, sanoivat että rentoudu, anna itsellesi armoa. Pikku hiljaa sanat menivät läpi, ja aloin tehdä just sen. Mutta samalla rangastin itseni yhä pahemmalla itsetuhoisuudella.

Kesällä 2006 oli eka visiittini psyk.sairaalaan. Se ei ollut viimeine. Nyt alkoi toinen tanssi. Sisään osastolle ja sitt ulos. Päivystykseen kun huono oli olo, ja sitt taas osastolle. Mistä heittivät ulos korkeintain parin päivän päästä, koska "se ei ole sun paikka. Me emme osaa auttaa sua." Jei, olen niin toivoton tapaus ettei edes sairaala mua huoli...

Mutta silti... Joskus talvella 2006 pääsin lopulta osastolle ja sain jäädä sinne. kolme kuukautta taisin olla sielä, ja se vähän auttoi tasantumaan oloni. Keväänä 2007 minut uloskirjoitettiin, ja mä muutin toiseen kaupunkiin.

syksyllä 2007 tutustuin tän toisen kaupungin psyk.sairaalaan... psyk avohoito oli tietenkin jatkunut, olin saanut lähetteen sielt edellisestä paikasta. ja alku meni hyvin. Mutta sitt lopetin masennuslääkkeeni, kun kaikki oli niin hyvin... ja syksyllä satutin itseni taas. toisen päivystysreissun jälkeen hoitava tahto pisti mut hoitoon. tää kerta toisenlaiseen psyk.osastoon. ei akuuttiosastolle, vaan pitkähoitoosastolle. sielä kävin perioodipotilaana puolen vuoden.

Olen sen jälkeen parantanut tapojani, enkä ollut paljon itsetuhoinen. ei ainakaan verrattuna entiseen.

Avohoito on jatkunut läpi vuosien, mutta sairaalajaksot ovat vähentyneet. Olin päiväsairaalassa joskus 2008 keväällä ehkä. eikun, tais olla 2009. Joulukuussa 2009 menin töihin. 1.1.2010 lopetin kuntoutustukeni, ja olin kokopäivätöissä.

Hyvin meni. tai noh, meni okay. menetteli. oli hyviä ja huonoja päiviä.

Sitten syksyllä vähän sekoilua, ja muutin pois kaupungista. Talvena muutin takasin, kun en kestänyt sitä toista paikkaa sittenkään. Olo oli paha. Palasin töihin, osa-aikaisena tää kerta, mutta vaikka olin osa-aikainen, niin sijaisin niin paljon, että olin loppujen lopuksi aika paljon töissä. Pisin vuoro tais olla jotain 21 tuntia...

Romahdin uupumuksesta tammikuussa 2011. ja sitten olin siis taas saikulla. kävin päiväosastolla taas. välillä harkitettiin ihan vuodeosastoa. olin mä pari kertaa vuodeosastolla, mutta ei pitkään. yli viikonlopun joskus, lepäämässä.

alkoi tuntua niin hyvältä taas, ja innoissani aloitin heinäkuussa työt. ja nyt, vajaa kuukausi myöhemmin, olen taas uupunut.

Mittasin äsken lämmön. Se oli laskenut. Mitä mä teen jos huomenna ei ookaan enää lämpöä? Pitääkö tosisaan mennä töihin... Tai sitt mennä lääkärille, ja pyytää se psyk.diagnoosi-saikun...

Eikö tämä ikinä lopu? Eikö musta tuu ikinä terve? Mitä nyt sitten terve onkaan...

Haluan pystymään tekemään töitä, ja halaun pystyä siihen että teen asioita. opiskelen. käyn treeneissä. käyn töissä. haluan olla joku, haluan olla kykenevä.

En halua olla saamaton paskiainen, joka romahtaa joka toinen kuukausi.

Otsikko sanoo, sen mitä pelkään. Olenko laiska paskianen, enkä omahyväinen paskiainen? Pelkään, että ihmiset näkevät mua laiskana, heikkona ihmisksikkönä, jos en tee niin paljon töitä kun vaan jaksan ja sitten vähän lisääkin.

Alan olla taas uupunut, enkä oo ollut kun vajan kuukauden takasin töissä. Ei varsinaisesti ahdista koko ajan - se on tunne mikä tulee ja menee - mutta oon uupunut. Väsynyt.

Miten tuun jaksamaan, pelottaa. Otin jo vastaan sen psykan valmennuskurssin paikka. Vuoden kestävä "kurssikokonaisuus". Tai ainakin lukuvuoden kestävä. Tosi hyvä kurssi kuulema, kannattaa käydä jos vaan mahdollista, ja se tosiaan auttaa pääsemään sisään yliopistoon. Jos yrittää kunnolla, antaa kaikensa.

Mutta mitä jos ei oo enää kaikkea antaa? Mitä jos pitää olla töissä samalla, ja sitten sen lisäksi vielä pitää päänsä kasassa?

Pelkään, kun se kurssi alkaa, 29.8, sen jälkeen mulla tulee olla harvoin vapaata. Töitä teen joka viikonloppu, ja sitt yksi arki viikossa, yhdessä kolme vuoroja viikossa. Ja opiskelu viisi päivää viikossa, kaikki arjet. Miten tuun jaksamaan? En ole superihminen...

Olen uupunut jo ennen kun se alkaa.

Ja nyt heinäkuussa, oon tehnyt ihan hulluna töitä. Pitkiä, 16 tunnin vuorojakin. Ja harvat vapaapäivät. Kun oli mun ja Hänen vuosipäivä, tein silti pitkän vuoron - töissä 8-20. Kun tulin kotiin, meidän yhdessäolo se päivä koostui siitä että mä menin pesulle ja sitt maatin tunnin sängyllä vierekkäin ja puhuttiin sitä ja tätä. Sen jälkeen nukahdin, olin niin väsynyt työvuoroni jälkeen. Se oli mun toinen työvuoro, saikun paluun jälkeen. ja heti siis pitkä sellainen.

Olen niin uupunut, ahdistunut. Tosiasia on, että mua pelottaa nyt nämä yövuorot. Haluan olla sairaana, saada syy olla menemättä. Tiedän, saisin psykologilta suht helposti syyn.. pienen saikun ainakin. Sen sitä saa kun on tällainen "head case". Mutta en halua taas psyk.diagnoosin. En halua olla saikulla taas koska olen "heikko". Vaikka oikeesti olisinkin saikulla koska liian paljon olen taas yrittänyt olla "vahva".

Haluan sairastaa, haluan saada "flunssa"-diagnoosin tai vastaava. Fyysinen syy olla sairas, poissa töistä. En halua että taas tulee paperi missä lukee "yleinen ahdistus" tai vastaavaa. Tai se "kaksisuuntainen"-diagnoosi... Se on elinikäinen diagnoosi, tiedän sen. mutta, en halua että se on syy että en pysty taas tekemään töitä. että taas sen takia joudun saikulle.

Haluan todistaa maailmalle, että en oo hullu ja tarpeeton. Haluan pystyä asioihin. Haluan jaksaa. Haluan jaksaa niin paljon, että vaadin itseltäni liikoja.

Ahdsitaa. Taidan ottaa ahdistuslääkkeen, sitä vartenhan ne on mulle kirjoitettu. Oxamin, nimeltä. Rakkaat benzot...

Huomenna pitää olla terve. Pirtsakkana töihin.

Ei Armoa.